Kuka – minä?

Tervehdys ystävä! Olen keltainen doggineito Dogiwogin Laodicea, tuttavallisemmin ihan Acasdea vaan, lähipiirissä myöskin neiti A:na tunnettu. Putkahdin tähän maailmaan lauantaina 28.8.1999 kello 12.57 pentueeni ensimmäisenä. Kaiken kaikkiaan meitä oli 8, mutta lisää sisaruksistani ja muusta suvustani ’sukujuuria’ osiossa. Emäntä saa kertoa kuinka tiemme kohtasivat, se kun kuvittelee tarinassa olevan mukana onnea, sielujen sympatiaa tai mitä lie…

Kun tutustut minuun, huomaat kuinka erityislaatuinen olenkaan (ainakin oman ihmiseni mielestä), jopa kasvattajani mukaan L-pentueessa on älliä. Olen aina ollut nopeaoppinen, mm. täysin sisäsiisti 10-viikkoisena, ihmiseni kylläkin oli hieman hitaampi hoksaamaan; se jätti papereita oven pieleen aina kun lähti ulos, niinpä katsoin asiakseni vihjata hienovaraisesti siirtämällä paperit yksitellen keskelle olohuonetta, jotta ihmiseni huomaisi että ne olivat täysin tarpeettomia kaltaiselleni ladylle. Vihdoin vihje meni perille, mutta sitten oli se rappustenkulkemisjuttu. Asustamme kerrostalossa niinpä kotiin on parikymmentä askelmaa. Eihän seitsemänviikkoisen pennun voi olettaa selviytyvän moisesta, joten annoin ihmiseni kantaa minut ylös ja alas. Muutaman viikon jälkeen hän ähisi ja puhisi siihen malliin, että päätin päästää armaan ihmiseni pälkähästä. Siihen mennessä en ollut eläessäni kiivennyt rappustakaan, lenkiltä tultaessa ihmiseni kumartui totuttuun tapaan nostamaan minua, mutta minäpä kirmasin tyylikkäästi rappuset ylös kotiovelle odottelemaan. Olisittepa nähneet emännän ilmeen, se oli kuin puulla päähän lyöty! Kaipa olemme ihmiseni kanssa samanlaisia siinä suhteessa, asiat tehdään kunnolla tai sitten ei ollenkaan.

Neljän kuukauden ikään mennessä hallitsin noin 25 käskyä, nykyään sanavarastoni käsittää noin 60 käskyä ja lisäksi muita tärkeitä sanoja kuten koirakamujen, ruokien ja tekemisten nimiä. Harrastukset-osiosta voit lukea lisää kaikista hienoista tempuista joita osaan mm. näyttää kieltä.

Ainiin, joko mainitsin, että olen kolmekielinen; jokapäiväiset asiat hoituvat suomeksi, mutta olen laajentanut osaamistani myös ruotsin ja englannin kieliin. Tulette huomaamaan, että ihmiseni on haksahtanut englantiin, niinpä se halusi että osaan peruskäskyt myös englanniksi. Fiksuna tyttönä olen lisäksi harrastanut itseopiskelua – Nadja, yksi parhaista kamuistani, (tapaatte hänet ja muita tärkeitä koiruuksia koirakamuja-osiossa) on ruotsinkielinen, joten olen omaksunut tärkeimmät hänen seurassaan.

Koirakamujeni lisäksi tulen hyvin toimeen kaikenkokoisten karvaisten kavereiden kanssa (en ole oikein päättänyt mielipidettäni hevosista, mutta se onkin toinen juttu) ehkäpä siksi että pentuaikanani taloudessamme hypähteli kaksi kania. Alex (virallisesti Alexsandra) oli talon kiistaton grand old lady elämänkokemuksensa ja ikänsä ansiosta. Niinpä hän toivotti minut tervetulleeksi ilman suurempaa häslinkiä, itseasiassa meistä tuli niin hyvät ystävät, että Alex vietti viimeiset hetkensä tassujeni välissä ennen kuin nukkui pois kunnioitettavassa kahdeksan vuoden iässä. Desca (tai oikeammin Descartes, sai uuden nimen liittyessään joukkoomme) oli rescue-poika, joka oli viettänyt ensimmäisen vuotensa autotallissa veljiensä kiusattavana ilman ihmiskontaktia. Sanottakoon, että Desca sieti minua, mikä oli ihan ok hänen taustansa huomioon ottaen. Valitettavasti Desca ei toipunut puolisonsa menetyksestä, lisäksi hän sai kouristuskohtauksen, joten Desca pääsi rakkaansa seuraan apilaniityille puoli vuotta Alexin kuoleman jälkeen. Ilokseni voin kuitenkin kertoa, että Desca sai elää kaninarvoista elämää muutaman vuoden, ja loppuajasta jopa lämpeni minua kohtaan. Minusta ja karvaisista kämppiksistäni lisää otoksia kuvagalleriassa.

Eräs elämäni suurista iloista on ruoka, mitä tekisinkään ilman sitä? Minua voisi oikeastaan kutsua vege-koiraksi – nuo rahvaanomaiset eläinkaupan kuivamuonat eivät sovellu herkälle hipiälleni ja korvilleni, niinpä nautin hienoa ruotsalaista paistettua merkkiruokaa (yllättävän edullista emäntäni mukaan) ja jos ihmiseni on varakkaalla tuulella saan ihka oikeita luomunappuloita, jotka ovat, jos minulta kysytään, aika lailla samanlaisia kuin tuo arkimuonanikin. Olen tarkka muodoistani (tai siis emäntä on puolestani, ja suoraan sanottuna en ymmärrä kuinka se kuvittelee kaltaiseni laatudogin selviävän vaivaisella litralla päivässä! Mitä iloa on valtavasta kupista, jos sitä ei kuitenkaan täytetä piripintaan?) joten hedelmät ja vihannekset kuuluvat olennaisesti ruokalistaani, esimerkkinä voisi mainita mansikat, mustikat, vatut, banaani, porkkana, omena, kirsikat… Ja juusto, oi ihana juusto! Kiipeäisin puuhun takaperin juuston vuoksi, niinpä emäntä joutuu viitaamaan kyseiseen elintarvikkeeseen nimillä ’se keltainen’ tai ’j’ ellei hän halua minun ryntäävän keittiöön. Homma, jonka otan varsin vakavasti on popcornin valmistuksen valvominen, kirsu tiukasti mikron ovea vasten. Ihmiseni hölöttää jotain, että mikroaallot eivät olisi kovin terveellisiä, mutta en ymmärrä kuinka herkullista popcornia tuottava laite voisi muka olla haitallinen.

Toinen tärkeä tehtäväni on auttaa emäntää ostoskassin kanssa. Se väittää selviävänsä, mutta en ole siitä niinkään varma joten vaadin saada auttaa kantamisessa. Itsekkäänä ihmisenä emäntä haluaa kantaa kassinsa itse, onneksi kuitenkin saan osani, yleensä porkkanapussin tai vessapaperisäkin (olen huolellinen etten tee hampaanreikiä, sillä vieraat saattaisivat ihmetellä niitä).
Raejuustopurkin kantaminen vaatii erityistä taitoa ja tarkkuutta, niinpä olen erittäin ylpeä jos emäntäni uskoo minulle moisen luottotehtävän. Normaalioloissa olen aika leppoisa kaveri, kaverit muun muassa saavat leikkiä leluillani aivan vapaasti, mutta rajansa kaikella; raejuustopurkkia on turha kuvitellakaan havittellevansa, eräänkin kerran piti hieman ojentaa dalmispentua, joka luuli voivansa lähennellä purkkiani. Olen tehtävästäni niin ylpeä, että kantamuksia täytyy esitellä myös vastaantulijoille asiaankuuluvan ’wuuu-u’n säestämänä.

Saanko esitellä lempileluni, Pörrö Pesukarhun. Mikäänhän ei ole ikuista, valitettavasti Pörrö koki äkkinäisen ja yllättävän laihtumisen, joten hänellä on ollut useita seuraajia vuosien mittaan. Ette uskokaan kuinka nopeasti ja siististi osaan irrottaa silmät, tarkkaa puuhaa mutta voi miten hauskaa!

Luonteeltani olen täydellinen city-koira. Mutta jos ette usko mammaani, niin olenhan minä suorittanut sellaiset luonne- ja KivaKoiraKansalainen-testit. Hienosti toimivaksi kehuivat.

--- luonnetestitulokset ---

On aivan luonnollista, että kaltaiseni laatuneito herättää huomiota ja ihastusta, joten minusta on tullut lähes julkkis komeiltuani parissakin paikallislehdessä.

--- Lehtijuttu Acasdea-neiti on rotunsa huippu (pdf 440 kt) ---

--- Lehtijuttu Sannasta, Acasdeasta ja Danasta (pdf 846 kt) ---

Ihminen hihnan toisessa päässä

Hihnan ihmispää tottelee nimeä Sanna Passoja, kukkaisen 70-luvun lopun vuosikertaa. Toinen elämäni suuri intohimo doggien ohella on kielet, etenkin se Amerikan murre ja niinpä opiskelijaelämä kuljetti Turun yliopistoon englantilaisen filologian laitokselle. Vaikka olenkin viihtynyt Turussa todella hyvin, veri vetää aina tietyin väliajoin armaaseen Itä-Suomeen. Paluumuutammekin kotikonnuille Savonlinnaan kesiksi ja joulun seuduksi, joten Acasdea on rutinoitut matkustaja.

Kuinka Acasdea tuli elämääni

Olen koko pienen ikäni halunnut koiraa, mutta äiti ei antanut, vetosi siihen että parketti menisi pilalle (ja pyh sanon minä, voin muuten kertoa, että Acasdea tepsuttelee sillä samaisella parkettilattialla useamman kuukauden vuodesta…) Olin päättänyt, että kun lähden opiskelemaan niin tulee myös koira. Tiesin tarkkaan mitä halusin: sen pitäisi olla suuri, lyhytkarvainen, luppakorvainen ja kaikinpuolin tasapainoinen. Luonne oli kuitenkin se kaikkein tärkein ominaisuus, halusin omantunnonarvoisen yhden ihmisen koiran jolla ei olisi metsästysvaistoa, muutamia vaatimiani ominaisuuksia mainitakseni. Välillä tuntui, että standardini ovat niin korkeat ettei sellaista rotua ole olemassakaan. Olin pettynyt kuinka vähän tietoa oli saatavilla luonteesta ja siitä, mitä dogin kanssa eläminen oikein on. Monet kirjat toistivat rotumääritelmän pilkulleen, mutta luonne sivuutettiin parilla epämääräisellä adjektiivilla kuten itsevarma ja lapsirakas. Sitten keväällä –99 Miamin matkalla käteeni tarttui Jill Swedlow’n Great Dane - Model of Nobility, joka osoittautui viimeiseksi niitiksi. Kirjan luettuani oli täysin varma, että doggi on minun rotuni. Vihdoinkin etsimäni kirja, suosittelen erittäin lämpimästi!
Rotuvalintaan vaikutti ainakin alitajuisesti se seikka, että vuosia sitten naapurustossamme asui musta urosdoggi. Maallikkonakin näki, että selkälinjassa ja hännänasennossa oli toivomisen varaa, mutta kokonaisuutena se oli ihastusta herättävä ilmestys. Tuolloin harmittelin etten koskaan päässyt omistajan kanssa juttusille ja kyselemään tuosta mahtavasta rodusta, mutta näin jälkeen päin olen siitä hyvinkin kiitollinen; koiran luonne osoittautui hyvin epädoggimaiseksi, se oli vaikeasti hallittava ja aggressiivinen muita koiria kohtaan.
Sitten edessä olikin vaikea päätös: keltainen vai musta? Olin täysin kahden vaiheilla, vietin tuntikausia kirjastossa tuijottaen kuvia ja yrittäen epätoivoisesti tehdä päätöstä. Kun ryhdyin etsimään kasvattajaa, asia ratkesi kuin itsestään. Olin kallistunut aavistuksen mustan suuntaan, niinpä soitto Bomanin Minnalle pentuvälitykseen. Sillä hetkellä mustia pentuja ei tuntunut juurikaan olevan, ja niitä mitä oli en ottaisi kasvattajan takia, eräänkin ’kasvattajan’ mukaan pentu pitäisi olla koko päivän häkissä, kun ne ovat niin villejä. Tämä ei todellakaan tarkoita sitä, etteikö Suomessa olisi vastuuntuntoisia ja standardini täyttäviä mustien kasvattajia.
Siispä sittenkin keltainen. Ja uusi puhelinrumba käyntiin. Dogiwogiin Mikkelin kupeeseen oli syksyllä syntymässä keltainen/tiikerijuovainen pentue. Jo ensimmäisen puhelumme aikana tiesin, että olin löytänyt etsimäni. Sitten alkoikin ikuisuudelta tuntuva odotus, myös puhelinlaskut olivat sitä luokkaa…

Odotusaikana kävimme erikoisnäyttelyssä tutustumassa tulevan perheenjäsenen sukulaisiin. Polveni löivät loukkua kun näin ensimmäisenä näyttelypaikalla vastaan kävelevän valtavan mustan uroksen – siinä oli todellinen tanskandoggi, MJB’s Finland Expresso. Komistuksen isäksi osoittautui kukapa muukaan kuin Longo’s Primo D’Aquino, yksi mielestäni kaikkien aikojen upeimpia doggeja! Eivätpä nuo Acasdeankaan sukulaiset mitään rumiluksia olleet, etenkin luonteet olivat aivan hurmaavia. Voitte vaan arvata, oliko tuon näyttelyn jälkeen entistä vaikeampi odottaa oman doggipuppelon saamista…

Lauantaina 28.8.1999 yhdeltä puhelin soi; ensimmäinen pentu oli syntynyt – keltainen tyttö! Tiesin, että se olisi tuleva hauvavauvani. Loppusaldo oli 8 pentua, joista 3 keltaista narttua. Jos odotus oli tähän mennessä tuntunut pitkältä, nyt se oli suorastaan kestämätöntä. Vaikka lähes joka päivä sai kuulla pentujen kuulumisia, tuntui että kestää ikuisuuden ennen kuin pentuja pääsisi katsomaan, saati että saisi oman käärönsä kotiin.
Kuluihan se neljä viikkoa jotenkin (hitaasti) ja pääsi valitsemaan pentua. Oli todella huikea tunne vihdoin nähdä nuo kauan odotetut pikkuvipeltäjät, varsinkin kun Auli osoitti pentulaatikkoon ja sanoi: siinä ne nyt on, valitse mieleisesi. En ollut osannut kuvitellakaan että pääsisin valitsemaan ensimmäisenä, saati että saisin ihan minkä itse haluaisin. Tietysti pöllämystyneenä ihmettelin, että varauksiahan on näyttelykoiraa haluavilta ja eikös pennut yleensä jaeta kotikoiriin ja näyttelylupauksiin, mihin Auli vastasi, että hyvä koti on aina tärkein ja jos haluaa käyttää näyttelyissä niin se on ihan kiva, mutta ei mikään vaatimus. Viimeistään siinä vaiheessa olin täysin varma, että olin löytänyt etsimäni kasvattajan!
Sitten vaan valitsemaan! Keltaisia tyttöjä siis oli kolme, mutta jotenkin yksi ei vaan ’klikannut’, loput kaksi sisarusta sitten näyttivätkin aivan identtisiltä, ainoa ero oli rintamerkin muoto. Kun Auli nosti pennun syliini, tiesin että tämä se on, mutta halusin kuitenkin olla täysin varma, niinpä siskokset pääsivät ensimmäistä kertaa tutkailemaan pentulaatikon ulkopuolista maailmaa. Kumpikin lähti heti reippaasti kartoittamaan olohuoneen saloja. Valinnasta tulisi todella vaikea, ja yritin saada apua Aulilta, joka vain totesi, että valinta on sinun. Kyllähän se lopulta niin oli kuin yleensä sanotaan; pentu valitsi minut. Toinen pennuista oli selvästi hyvin itsenäinen kun taas toinen pyörähti välillä sylissä moikkaamassa. Vaikea arvata kumpi lähtisi kotiin kanssani kolmen viikon päästä…Kun sitten katsottiin kirjoista, niin minun pentuni oli, kuinka ollakaan, se ensimmäisenä syntynyt.
Lopulta odotus oli ohi ja sain Acasdeani kotiin. Ehdottomasti elämäni pisimmät seitsemän viikkoa! Neiti nukkui tyytyväisenä vieressäni takapenkillä, ja jaloittelutauolla Acasdea toimitti asiansa reippaasti, vaikka ei ollut koskaan aikaisemmin ollut ulkona saati sitten hihnassa. Kun pääsimme kotiin ja laskin pennun maahan, se kirmasi päättäväisesti eteisestä suoraan olohuoneessa odottavaan punkkaansa. Kotiutuminen siis sujui vallan mainiosti, ja loppu onkin kuten sanotaan, historiaa.

Luonteeltaan ja persoonallisuudeltaan upeampaa doggia tuskin voi toivoa, Acasdea on minulle ehdottomasti se ’one in a million, once in a lifetime’-koira.