Koetulokset:

Alokasluokka      Avoin luokka       Voittajaluokka

Treenikuvia

Toko on Acasdean ykköslaji, selviä taipumuksia se esitti jo aivan pikkupentuna. Tokoura alkoi jo elämän ensimetreillä kun se seitsemänviikkoisena kotiutui. Koulutuksen ensimmäinen haaste oli vastassa – millä palkita: eihän niin pieni vielä makupalojen hienouksista ymmärtänyt ja ruokanappuloidenkin pureskelu kesti turhan kauan. Niinpä sitten harjoittelimme istumista vattujen ja mustikoiden avulla – olohuoneen valkoisella matolla. Läpensä luomu-menetelmin koulutettu tokoilija siis. Kilpaileminen ei kuitenkaan ollut tavoitteissa, omaksi iloksi vain treenailimme. Paikalliset koiraihmiset huokailivat kuinka hyvin koulutettu Acasdea oli jo pentuna, itsestäni oli aivan luonnollista, että koira vapaana ollessaan istuu kaukokäskyllä toisen koiran tullessa vastaan ja odottaa lupaa mennä tervehtimään. Acasdean ollessa 4-5 kk menimme ensimmäistä kertaa kennelyhdistyksen koulutukseen. Alussa hieman epäröin kuinka viisikuinen pentu jaksaisi tunnin kiihkeätempoista treeniä, mutta yllätyin todella: Acasdea oli löytänyt elementtinsä, se suorastaan säteili! Niistä treeneistä alkoi ’vakavampi’ tokoilu. Siihen asti olimme harrastelleet arkitottelevaisuuden kannalta. Harjoituksissa syttyi kipinä kokeilla miten pitkälle pääsisimme ja aloin vakavasti harkita kilpailemista.

Koska kilpaileminen ei alun alkaen ollut tavoitteissa, on tiettyjä liikkeitä esim. seuraamisen joutunut opettamaan uudestaan ja muutenkin on hiottu mm. perusasentoa. Itsekin on oppinut ’kisaetikettiä’ (joka kerta kehään mennessä jännittää silti) ja tietää suunnilleen mitä kukakin tuomari haluaa, esim. eräälle tuomarille ei doggi kelpaa olivat suoritukset millaisia tahansa. Edistysaskeleista huolimatta tavoitteeseen on vielä matkaa, ja kisoissa on möhlitty niin koira kuin ohjaajakin: ensimmäiset kisat olivat loppiaisena 2001 ja menivät suht ok. Paikka toisin ei ollut suosiollinen: lattia oli niin liukas ettei koira kestänyt istumassa vaan luisti väkisin maahan. Seuraamisessa Acasdea keksi, että äiti seisoi kehän laidalla ja sitä piti käydä moikkaamassa. Myös liikkeestä seisominen meni päin seiniä, vai pitäisikö sanoa grilliä; eihän sitä voinut mitenkään pysähtyä kun edessä oli makkaragrilli ja omistajakin harppoi kovaa tahtia sitä kohti!

Noista ensimmäisistä kisoista on jo aikaa, mutta aina doggilo jaksaa yllättää…
Jos haluaa ennalta-arvattavan pomminvarman suorittajan, doggi ei ehkä ole ykkösvalinta. Taitaakin olla enemmän sääntö kuin poikkeus, että Acasdea vetäisee kisoissa jonkun tempun mitä se ei ole koskaan tehnyt harjoituksissa. Vaikka se aivan varmasti osaa kaikki liikkeet, saattaa se dogille tyypillisesti päättää, ettei sitä juuri tänään huvita suorittaa jotain tiettyä liikettä. Acasdea tuntuu toimivan kaikki-tai-ei-mitään-periaatteella; se joko tekee tosi kauniisti tai sitten ei oikein mitenkään.

Noutaminen on ollut meidän kompastuskivi; Acasdea kyllä osaa liikkeen, mutta jos se ei ole oikein vireessä, on nouto se liike joka kärsii eniten. Acasdea kyllä lähtee hakemaan kapulaa reippaasti, mutta kapulan luo päästyään se katsoo ilmeellä ’tässä tää kalikkas nyt on, tule hakemaan’ ja jos sopivalle päälle sattuu niin käypä se vielä makaamaan kapulan viereen. Ja yleisöllä on hauskaa…Pitää siis olla varautunut kaikkeen ja lähteä kisapaikalle huumorimieltä repussa. Metallinoudon olenkin opettanut aivan alusta, juustoa-tulee-vain-kun-kapula-tulee-vaihtokauppatekniikan avulla liike saatiin toivomaani malliin. Siirtovaikutus näyttää ulottuvan muihinkin noutoihin. Ylemmissä luokissa ruutu on osoittautunut toiseksi yleisönviihdytysliikkeeksi. Jos neitiä ei satu huvittamaan, se lampsii kentän puoleen väliin, katsoo minua, sitten ruutua ja tuntuu tuumaavan ”ai, noin kaukana, en taida viitsiä”. Kauko-ohjaus onkin sitten Acasdean bravuuri. Moni tuomari on ihmetellyt, kuinka doggi voi vaihtaa asentoa niin kuin Acasdea, liikkumatta paikaltaan ja suorilta jaloilta. Esim. istumasta se nousee seisomaan siirtämällä takajalat taakse, mikä yleensä on pienempien koirien juttuja. Kaukkareita emme ole edes juurikaan harjoitellut, ne Acasdea omaksui kuin itsestään, ne ovatkin yksi neidin lempiliikkeistä.

Vaikeuksien kautta voittoon. Vuosi 2002 oli meille varsinainen täysosuma; Acasdea siirtyi puolessa vuodessa alokasluokasta voittajaan, avoimeen luokkaan se osallistui 6 kertaa voittaen luokkansa 3 kertaa ja ollen toinen kahdesti ja kerran kolmas! Lisäksi luokkavoittoja tuli useissa epävirallisissa kisoissa, mm. erikoisnäyttelyssä, jossa saimme myös paras kontakti-bonuspalkinnon. Mahtavan tokovuoden kruunasi vielä Vuoden Harrastusdoggi 2002-titteli, jota arvostan todella paljon ja josta olen erittäin ylpeä. Myös 2004 oli varsin suosiollinen vuosi, 4 luokkavoittoa (plus erikoisnäyttelyn tokokisa) ja 3 muuta palkintopallisijaa voittajaluokassa ei ole yhtään hassummin tanskandogilta. Kun Acasdea vielä ’puolihuomaamatta’ onnistui täräyttämään ykköstuloksen, niin mamma oli onnesta ymmyrkäisenä. Koska rupesimme kisaamaan ’vahingossa’, jo voittajassa kisaaminen oli haaveiden täyttymys. Olin miettinyt, että olisihan se hienoa olla dogin kanssa evl:ssä, mutta en koskaan uskonut sen olevan mahdollista. Jälleen kerran Acasdea osoitti luuloni vääräksi. Haaveista voi tulla totta. Toivonkin, että voimme tänä vuonna käydä ainakin näyttäytymässä evl:ssä, mikäli vain Acasdean into ja terveys kestävät. Lisäksi neiti A pokkasi Vuoden Harrastusdogin tittelin toistamiseen.

Harrastuksistamme lukiessa - kuinka helposti Acasdea omaksuu uusia asioita ja kuinka hyvin se on pärjännyt eri lajeissa - voi tulla kuva, että se olisi jotenkin poikkeuksellisen lahjakas tanskandoggi tai muuten vaan kehun koiraani. Se pitääkin paikkansa: Acasdea todella on käyttöominaisuuksiltaan erityinen, ja tunnustan, että olen siitä todella ylpeä, kohdalleni ei varmasti satu toista Acasdean kaltaista. Syntyyhän aina silloin tällöin todellisia näyttelytähtiä, niin miksei sitten poikkeuksellisia harrastuskoiriakin.

Koetuloksia ja kisakuvia pääset katsomaan klikkaamalla ylälaidan luokkakohtaisia linkkejä.