Kuka – minä?

Tervehdys ystävä! Olen musta doggineito Bonel S’aiDee Dogiwogi, tuttavallisemmin Castalia. Rakkaalla lapsellahan, siis minulla :), on monta nimeä, mm. Cas, Cassius, CasCas, Tirriäinen ja Termiitti. Putkahdin tähän maailmaan aivan aikataulun mukaisesti 4.4.2004 neljän sisarukseni kanssa, mutta heistä voit lukea enemmän sukujuuria-osiossa.

Olen iso tyttö, olihan mamma tilannut Acasdeasta yhtä numeroa isomman. Kukaan ei ollut kertonut minulle, minkä kokoinen on yksi numero, joten otin varman päälle ja kasvoin ihan reilusti. Mamma mutisee jotain, ettei tilannut ponia. No olisi sitten tarkempi sen suhteen mitä toivoo. Tiedän kyllä, että se on sisimmässään tyytyväinen minuun, olenhan hyvin tyylikäs nuori lady.

Lisäksi mamma höpisee jotain, että värillä tosiaan on väliä. Ja pyh. Pitäähän minun ilmoittaa vieraista ja muutenkin olla toimintavalmiudessa, jos tuo keltainen ei kerta viitsi muuta kuin vetää lonkkaa. Mut on toi Acasdea silti mun idoli vaikka välillä onkin vähän turhan hidas, kyl mä otan siitä paljon mallia, on se loppujen lopuks aika fiksu. Sitä paitsi mamman elämä kävisi ihan liian tylsäksi, jos minä en olisi piristämässä. Luonteeltani olen siis varsin iloinen tapaus, tulen loistavasti juttuun kaikenlaisten kavereiden kanssa. Kun olin 5 kuukauden ikäinen, mamma vei minut johonkin KivaKoiraKansalainen-testiin. Sitä taisi jännittää, mitä kivaa keksin, mutta minullahan on perheen maine ylläpidettävänä. Luonnollisesti siis klaarasin homman kuin vettä vaan. Enhän mä voi antaa vaan ton Acasdean loistaa. Kai mammakin oli ihan tyytyväinen, sain ainakin ison kasan herkkujuustoa.

Suuri intohimoni on matkustaminen. Kuten maailmankansalaisen kuuluu, aloitin matkailun jo 8-viikkoisena tutustumalla VR:n palvelutarjontaan. Luontainen charmini puri jo silloin, ette usko sitä ihailijoiden ja rapsuttelijoiden määrää. Myös bussit on kivoja kapistuksia, niillä pääsee yleensä mamman kanssa kaupungille tai treffaamaan toisia koiruuksia. Se on mummot kumoon ja viis matkakortin näyttämisestä kun tämä neito nousee kyytiin. Eniten tykkään kyllä autoilla ihan perheen kesken, en vaan millään malttaisi odottaa, että Acasdea vääntäytyy kyytiin. Automatkat on yleensä niin pitkiä, että alkaa väkisin –hoijoij– väsyttämään. Välillä täytyy tietysti katsella maisemia (juuri siitä kuskin etuikkunasta…) Jos pää alkaa tuntua raskaalta, niin sitä voi lepuuttaa vaikka mamman olkapäällä.

Intohimoista puheen ollen, oi ruokaa, nam. Tykkään herkutella hedelmillä ja vihanneksilla, mm. banaanilla ja porkkanoilla. Ja juustolla –oijoij, maailman ihaninta, nam nam. Ja näkkileivällä ja puruluilla ja ja ja. Pidän kyllä huolta, että saan varmasti yhtä paljon herkkuja kuin Acasdea. En vaan ymmärrä, miksi se saa aina syödä ennen minua. Pienen dogin kärsivällisyys ja kuolavarastot ovat rajalliset, eikö mamma sitä tajua. Eikä ole mitään vaikutusta vaikka kuinka istuisin nätisti tai esittelisin temppuja. Treeneissä kyllä saan namia ennen Acasdeaa jos tulen mamman luokse tai menen maahan oikein nopeasti.

Ruualla nautiskelun vastapainoksi tykkään leikkiä, jotta muodot pysyvät sutjakassa kunnossa. Paremman puutteessa reipas pyrähdys metsässä ajaa asian, mutta aina parempi jos mamma on muistanut ottaa narupallon mukaan. Täytyy myöntää, että tuo Acasdea on kyllä aika reilu painikamu, vaikka se aina sisällä mutisee ettei saisi temuta. Ulkona siihenkin tulee vauhtia. Taitoihini kuuluu myös pörröjen laihduttaminen ja solmulelujen suoristaminen.

Olen kova tyttö kantamaan kaikkea. Aina silloin tällöin saan jopa kauppaostoksia kotiin vietäväksi, mutta mamma valittaa, että vauhtini on niin kova, ettei se kestä kasseineen perässä. Niinpä yleensä joudun tyytymään luonnon antimiin. Erikoistaitoni on bongata tien varsilta tyhjät pullot ja tölkit, jotka kannan sitten varovasti kotiin asti. Toisilla on tryffelikoira, meidän mammallapa on pullokoira! Pääsisinköhän kierrätyskampanjaan maskotiksi? Yleensäkin tykkään pitää tavaroita suussa, esimerkiksi lelun kera on mukava jutella päivän tapahtumat. Varsinkin jos minua kehutaan, silloin on ihan pakko saada jotain suuhun ja harottaa vielä etutassut leveiksi.

Olen varsinainen vesipeto, pieni sade ei menoa haittaa ja varsinkin suihkuhetkistä nautin kovasti. Pienempänä kävin mamman kanssa suihkussa, mutta nykyään se väitää, ettei muka mahduta yhtä aikaa ammeeseen. Mutta täytyyhän hienon neidin pitää huolta ulkonäöstään. Niinpä ei tarvitse kuin avata ovi ja sanoa ’pesulle’ niin tämä tyttö on jo ammeessa odottamassa!

Ihminen hihnan toisessa päässä

Hihnan ihmispää on molemmilla tysseillä sama ja tottelee nimeä Sanna Passoja, kukkaisen 70-luvun lopun vuosikertaa. Päiväni vietän yliopistonmäellä, minusta olisi tarkoitus tulla ’isona’ englannin ja psykologian opettaja, tai ainakin fil.maist. Opintojen ohessa toimin tokokoulutusohjaajana ja liikkeenohjaajana sekä puuhastelen Lounais-Suomen aluejaoston toiminnassa. Lusikkani on sekoittanut myös joitakin pääyhdistyksen soppia mm. vuosikirjaprojektin ja tanskandoggi-lehden muodossa. Vaikka olenkin viihtynyt Turussa todella hyvin, veri vetää aina tietyin väliajoin armaaseen Itä-Suomeen. Paluumuutammekin kotikonnuille Savonlinnaan kesiksi ja joulun seuduksi, joten Castalia on rutinoitut matkustamiseen pienestä pitäen.

Kuinka Castalia tuli elämääni

Tässäkin asiassa pätee vanha totuus, ensin yksi doggi, kohta kaksi…Mielessä rupesi kummittelemaan ajatus toisesta dogista Acasdean ollessa noin vuoden ikäinen. Oli itsestään selvää, että se olisi musta, olinhan ollut alunperinkin kahden vaiheilla keltaisen ja mustan välillä. Haaveenani oli saada pentu yhdistelmästä Dana x Noukka (WYSIWYG Doris Dogiwogi Longo x Bonel Noel Dogiwogi), mutta julma kohtalon oikku katkaisi siltä unelmalta siivet. Olin iskenyt silmäni Noukan siskoon Nikitaan jo sen ollessa pentuluokissa. Ei sinäänsä mikään ihme, olihan sillä samoja sukulinjoja kuin Danalla, etenkin Longo’s Primo D’Aquino – mielestäni yksi kaikkien aikojen upeimpia doggeja. Kuulin, että Nikille oli suunnitteilla pentue, isänä olisi sama englantilainen uros kuin Danan ainoaksi jääneessä pentueessa. Eikun linjat kuumiksi ja soittoa Suonenjoelle. Olimme jo keskustelleet asioista pitemmän aikaa, kun havahduin, etten ollut lainkaan muistanut kysyä kelpaanko Bonelin kasvatinomistajaksi. Minnan vastaus lämmittää vieläkin mieltä ”No ihan 101 prosentin varmasti!” :)

Pennut syntyivät tismalleen laskettuna päivänä 4.4.2004, saldona siis kolme tyttöä ja kaksi poikaa. Tuntui jotenkin epätodelliselta, kun sain tiedon vaavien syntymästä. Sitä oli odottanut niin kauan, että ei oikein meinannut upota tajuntaan, että musta doggini oli vihdoin ja oikeasti täällä. Tiellä oli ollut niin monta mutkaa ja pettymystä. Asian uskoi vasta kun pentu vipelsi kotona, eikä oikein vielä silloinkaan.

En ole koskaan pitänyt itseäni sijoituskoiran omistajana, haluan, että koirani on ’ihan oma’. Halukkaita ottajia oli kuitenkin enemmän kuin pentuja syntyi. Aulilla oli pentueeseen etuotto-oikeus, minulla seuraava varaus eli mustuaisen olisin saanut joka tapauksessa. Mutta kun Auli ehdotti, että ryhtyisimme kimppaan, se tuntui kaikkien kannalta toimivimmalta ratkaisulta. Jokaiselle halukkaalle riittäisi pentu ja minä saisin parhaan päältä :).

Kyllä se pennun valitseminen oli vaikeaa, mutta toisaalta niin helppoa. Mielestäni mustan pitää olla musta, ei mikään sinne päin valkoisilla merkeillä roipellettu. Yksi syy miksi halusin pennun tästä yhdistelmästä. Varsinkin narttupennut olivat todella tasaisia, näyttelylaatua jokainen ja kunnon mustia ilman merkkejä. Kyse oli siis sopivimman valkkaamisesta. Auli kävi katsastamassa pennut jo toukkaikäisinä ja siitä tasaisin väliajoin. Suurimmalle saattaisi tulla makuuni turhan jysky kallo, joten valinta tapahtuisi pienimmän ja keskimmäisen välillä. Jo alusta alkaen päädyin mielessäni keskimmäiseen, mutta Aulillakin olisi sanansa sanottavana. Tiesin, että keskimmäinen se olisi, mutta virallinen valinta tapahtui pentujen ollessa 5-viikkoisia. Ulkonäössä ei siis ollut suuriakaan eroja, joten luonne ratkaisi, se on kuitenkin minulle tärkein asia. Pienin tyttö oli varsinainen vipeltäjä, Castalia puolestaan pentueen rauhallisin. Vaikka halusinkin harrastuspotentiaalia omaavan kaverin, niin keltaiseen tottuneelle rauhallisessa mustassa olisi varmasti riittävästi virtaa. Jos kaksi rodun kasvattajaa, joista toinen ulkomuototuomari ja toinen tokotuomari, sanoo, että tämä on minulle sopivin niin kai se on uskottava :). Olin tosin valintani jo tehnyt, he vain vahvistivat sen. Eikä kyllä ole tarvinnut katua. Kun katsottiin kirjoista ja kansista, todettiin että Castalia oli pentueen ensimmäisenä syntynyt – aivan kuten Acasdea aikoinaan.

Minut tuntevat tietävät, kuinka kauan ja hartaasti olen odottanut pikkumustaa.
Paikalliset koiranomistajat tietysti ihmettelivät perheenlisäystä. Varsinkin kun sanon, että olen odottanut sitä 4 vuotta, he ihmettelevät ovatko mustat sitten niin harvinaisia. Eiväthän ne nykyään ole, mutta kun tietää mitä haluaa, ei tyydy mihinkään muuhun. Mutta niinhän se on, että hyvää kannattaa odottaa. Ja Castalia on todella ollut odotuksen arvoinen.