- Etusivulle -
- Takaisin  -


pentuluokka - junnuluokka

Castaliaa valittaessa toiveena oli saada wuffe, jonka kanssa voisi joskus käydä näyttelykehässä pyörähtämässä. Kummatkin koirani ovat ensisijaisesti rakkaita sohvanvaltaajia, näyttelymenestys ei ole itsetarkoitus, mutta olisihan se mukavaa jos Castalia seuraisi sukulaistensa tassunjälkiä. Näyttelyttämistä tosin hieman rajoittaa se seikka, että koiran toinen omistaja sattuu olemaan ulkomuototuomari, eli niihin näyttelyihin, joissa Auli arvostelee, meillä ei ole asiaa. Mutta siihen neiti C:n näyttelyharrastus tuskin kaatuu.

Toisen koiran kanssa aloittaminen oli selvästi helpompaa; itse on juossut sen verran kehissä, että tietää mitä siellä tapahtuu ja samalla on oppinut eri tuomareiden mieltymyksiä. Lisäksi Castalian kanssa on harjoiteltu esiintymistä pienestä pitäen. En halua, että koirasta drillataan näyttelyrobotti jo vaippaikäisestä, mutta olen myöskin sen verran perfektionisti, etten vie koiraa kehään ’pystymetsästä’. Kehäkäyttäytymisen perusteet siis ovat tassussa, mutta mielestäni käytäntö opettaa parhaiten. Tosin on mainittava, että Cas on osoittautunut varsinaiseksi luonnonlahjakkuudeksi. Muutoin aktiivisesta luonteestaan huolimatta neiti malttaa esiintyä kauniisti eikä ole tarvinnut harjoitella paljoakaan. Johtuneeko geeneistä. Vauhtimimmin luonne paljastuu liikkeitä arvosteltaessa, mamma saa panna kunnolla töppöstä toisen eteen. Mutta edelleen Castalia säilyttää eleganssinsa, turhaan ryysäämiseen sortuminen ei sovi neidin arvolle.

Vaikka Castaliasta on tarkoitus tulla ’näyttelykoira’, niin hampaat irvessä emme lähde vääntämään. Kehiä kierretään vain niin kauan kuin se on koirasta mukavaa, ei yhtään pitempään. Lisäksi koira saa kasvaa rauhassa, en aio puuduttaa lupaavaa raakiletta juoksuttamalla sitä jokaisessa mahdollisessa pikkunäyttelyssä. Vaikka innolla odotammekin mitä neidistä aikanaan tulee.